Makkarakalakeittoa, sano Tympee Huttunen (1988)

Suomi

Kyllä ihmisen elämä voi olla tympeetä, jyrähtää käyntiin Reinari ”Tympee” Huttusen (Leo Lastumäki) murahtama humppa. Täydellä varmuudella en uskalla sanoa, onko itsesäälissä piehtaroivan itkuvirren tarkoitus tehdä Martti Innasen sukuisesti pilaa tanssilavamusiikin lainalaisuuksista vai pitivätkö osalliset sitä aidosti hauskana, mutta ainakin selväksi tulee, mistä Huttunen on liikanimensä saanut. Hitaammille tympeyden tulee lähikuvaan naamaansa vääntelemään änkeävä Huttusen emäntä (Tuija Piepponen) taivuttamaan vielä rautalangasta, ikinuhaisen kuuloisen kertojan (suomi-imitaattoreiden grand old man Reijo Salminen) komppaillessa rouvan todistusta. Tämän jälkeen pellolla loikoileva neitokaisten joukko huokailee Huttusen charmantin tympeyden perään, vetääpä emäntäkin oman veisun ukkonsa tympeydestä. Tympee itse tulee paketoimaan huonolta pilalta, kuumeunelta tai kehnolta tripiltä tuntuvan hirvityksen huristamalla moottorikelkalla pitkin kesäistä maalaismaisemaa, tuomiten senkin tympeeksi elämykseksi.

En tiedä, ovatko nämä suoraan videolle tekaistun Makkarakalakeittoa, sano Tympee Huttunen –komediakammotuksen avainkohtauksia, mutta rainan muusta sketsisilpusta poiketen niissä on sentään jaettu teema: tympeyden ylistys.

Vanhojen vitsien hautausmaalta tongituista läpilahoista puujaloista kokoon kursittu maalaiskomediallinen Frankensteinin hirviö huojuu sketsistä toiseen vailla suurempia oivalluksia, huippuhetkiä tai teknillistä osaamistakaan. Videon lukuisista surrealistisista elementeistä omituisin lieneekin sangen nimekäs näyttelijäkaarti, joka on päätynyt tällaiseen kotivideotasoiseen, päätä saatikka häntää vailla olevaan yökötykseen. Muistuu mieleen Pate Mustajärven cameo Hervannan hurjissa (2001), jos kohta sekin on sisällöllisesti valovuosia tätä kasetinpentelettä edellä.

Alkupuolella olin näkevinäni pätkän punaisena lankana jonkinlaisen matkailumainoksen kuvaamisen Huttusen kotipaikkakunnalle, mutta sekin narunpätkä hukataan melko nopeasti. Alkoholin vaikutusta käänteelle ei voi kokonaan sulkea pois, muttei tämä muutenkaan kovin käsikirjoitetulta tai harjoitellulta vaikuta. Pois lukien ne (oletettavasti) kynäilyä vaatineet musiikkinumerot, joiden kaupalliseen potentiaaliin leffasta erillään ei niiden tuotannosta vastannut JP Musiikki ”jostain syystä” ole uskonut, ainakaan Discogsin perusteella. Varsinkin se ”hilipaisusta” määkinyt hokematorspo teki mieli hirttää.

Hävitty vedonlyönti? Humala ja kamera? 80-lukulaisen kotimaisen elokuvarahoituksen ankara polarisaatio, jonka johdosta teos pääsi tuotantoon joko olemalla äärimmäisen halpa ja kaupallinen, tai puhuttelemalla SES:n norsunluutornin laatustandardeja? Kaarlo Kortelaisen ensimmäisen, viimeisen ja ainoan filmin vaikuttimet ja käyttötarkoitus jäävät hämärän peittoon, enkä salanimeenkään jaksa uskoa kun ei edes Spede laiskimmillaan tai Visa aneemisimmillaan yltänyt upottamaan kättään näin syvälle siihen itseensä.

Kotimaista direct-to-video-tuotantoa niin puhtaimmillaan kuin kamalimmillaan. Pienen piirin artefakti, jota ei oikein voi suositella kuin kotimaisen trashin harrastajille ja muille masokisteille.

1/5

Imdb
Elonet