Hirmukarju; Razorback
Australia
Yhdysvaltalaistoimittaja lähtee Australiaan selvittelemään salametsästykseen perustuvaa koiranruokabisnestä koskevien huhujen vedenpitävyyttä. Paikallisten sekopäiden, erään hyvin muodostuneen sorkkaeläimen ja kyseistä megafaunaa jallittavan voimakaksikon myötävaikutuksella saadaan reportterin kostonhimoinen aviomies tulemaan perässä kengurumaahan selvittämään akuuttia parisuhdekriisiä.
Tuossa ei nyt vielä edes pahemmin spoilaantunut, sen verran käännerikas ja rönsyävä juoni tässä on kyseessä. Creature featurena aloittava raina käväisee tarinan myöten antaessa seikkailun, kostotrillerin, ihmissuhdesaippuan ja art house –trippailun puolella, tehden Harjaniskasta eläinkauhuelokuvaksi varsin persoonallisen näköisen – tosin samaan aikaan käsikirjoituksesta jää hieman sekava ja kiireellinen vaikutelma. Itse tappajasikakin tuntuu jäävän sivurooliin (ennalta-arvattavuudessaan antiklimaattisessa lopetuksessa suorastaan välttämättömäksi pahaksi) omassa nimikkoelokuvassaan.
Toisaalta nimenomainen mörssärikarju esiintyykin tavanomaisen elokuvahirviön sijaan jonkinlaisena luonnonvoimana, kehtaisiko sanoa jopa jumalana – sillä ei ole nemesistä jonka elämää kurjistaa alinomaa, kostomissiota sille keskisormea heiluttaneelle aussikunnalle tai sairaalloista viehtymystä tappamiseen – se yksinkertaisesti toimii (ihmisten kannalta tuhoisten) vaistojensa varassa, kuten pedon ikiomaksi mobydickikseen korottanut suurriistanmetsästäjäpappa tulee asian dramaattisemmilla sanavalinnoilla muotoilleeksi. Tunnelmaa pyritäänkin rakentamaan sian hirviömäisyyden sijaan sen (muulle hahmokaartille epäedullisesta) suuntavaistosta; otus on kestokyrpiintynyt, mutta se ei välttämättä ole lähettyvillä demonstorimassa asiaa. Kun elokuva päättää pariinkin otteeseen luovia itsensä vieraille juonellisille vesille, epävarmuus elikon ilmaantumisesta pysyy oikeasti yllä.
Harjaniskan ohella kauhuelementtejä synnyttääkin salakaadoilla elelevän Bakerin veljessarjan luoma uhka. Nimikkohahmosta poiketen näiden toimintaa ja ajatuksenjuoksua on likipäiten mahdoton ennakoida, vaikka motiivit melko selvillä ovatkin. Tahojen eroavaisuus tulee kuvaavasti esille kohtauksessa, jossa amerikkalaisreportteri joutuu ajokkeineen vuoron perään molempien jallittamaksi – siinä missä on melko selvää, mitä saaliin vainunneen töpselikärsän suunnitelmiin kuuluu, ei samaa voida sanoa väkivaltaista ja ahneista friikkiveljeksistä – sian ilmaantuminen on omalla tapaa jopa helpottavaa. Varsinkin David Arguen luonnehtima nuorempi veli on onnistuneen levoton hörhö.
Teknisesti elokuva on persoonallinen ja hyvin ilmapiiriä tukeva. Varsinkin kamera ja valaistus toimivat niin lavasteissa kuin ulkoilmaotoksissa, joissa on ymmärretty jättää tilaa ympäristön luomalle erityiselle sävylle. Vaikka sikaa säästeliäästi näyttävätkin, on elokuvassa erinomaiset erikoistehosteet. Icehouse-nokkamies Iva Daviesin maalaileva score toimii, ja korostuu varsinkin päräyttävässä alukohtauksessa ja amerikkalaismiehen aavikkovaelluksessa.
Päällepäin tavanomaisen luontokauhun oloinen Harjaniska on omassakin genressään yllättävän karu. Kuka tahansa voi joutua (tai olla joutumatta) väkivallan uhriksi, mikä todistetaan heti raa’assa avauksessa. Elämystä voivat rajoittaa hapuileva käsikirjoitus ja ennalta-arvattavuudessaan kliseinen loppu.
Harjaniska ja Hirmukarju. Tällä on ollut munakkaat käännökset aikoinaan.
3,5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti