Nemesis (1992)

Tanska, Yhdysvallat

Jos B-elokuvaveteraani Alfred Pyunia on uskominen, tullaan teknologia-alalla ottamaan seuraavan viidentoista vuoden aikana tasaväkisesti harppauksia ihmisten elämänlaatua kohottavalla (proteesit) ja laskevalla (pyssyt) sektorilla. Kääntöpuolena saavutettu hyöty on alati päätymässä sellaisten kuppikuntien haltuun, joiden asennoituminen ympäröivään yhteiskuntaan on jossain määrin vihamielinen. Näitä terroristeja, gangstereita ja vallankumouksellisia jallittavan (ilmeisesti maailmanlaajuiseksi järjestöksi kehittyneen) Los Angelesin poliisilaitoksen laskuun toimiva palkkatappaja Alex Rain alkaa viimeisimmän tehtävänsä päätteeksi potea burn outia.

Urautunut kyborgi haluaisi vetäytyä omiin oloihinsa pohdiskelemaan ihmisyyttään ja vetämään design-huumeita. Mutta huoli pois, ei tappaminen vielä antisankarin motivaation puutteeseen tyssää; komisario Farnsworth, Alexin esimies, kiristää Rainin lähtemään Indonesiaan petturiandroidi Jaredin perään, Rainin kyberneettinen exä kun on myymässä salaista tietoa koneiden kehittymisestä huolestuneille kumouksellisille. Määränpäässä palkkamurhaajalle alkaa hiljalleen valjeta, ettei hänelle olla paljastettu kaikkia tehtävän eettisiä yksityiskohtia…

Oikeastaan Nemesiksen suurin riippakivi piilee juuri tässä joutavassa juonellisessa kikkailussa; Muutamalla minuutilla alustetut henkilöhahmot kääntävät takkiaan, juonittelevat ja repivät tyhjästä uusia käänteitä. Kokonaisuutta tarpeettomasti pitkittävä vaikeaselkoisuus tuntuu itsetarkoitukselliselta, ikään kuin yksinkertaisuudessaan toimivaa toimintagenren peruskuviota murhamissiosta, jossa suksitaan sudanintapaiseen ja räiskitään aikansa kutakin, pyrittäisiin häivyttämään. Kun hahmot vielä vaihtuvat melko tiuhaan, ei näihin ehdi muodostaa oikein minkäänlaista suhtautumista, mikä syö tehoja useammaltakin teknisesti sujuvalta, trillerin suuntaan kurottelevalta kohtaukselta – tosin ainahan voi bongata B-leffojen silloisia ja tulevia konkareita, vaikkei näiden kohtalosta nimenomaisella filmillä jaksaisikaan välittää.

Vastakkaisia rintamia johtavat Tim Thomerson (Farnsworth) ja Cary-Hiroyuki Tagawa (Angie-Liv) suoriutuvat rupeamasta parhaiten, vaikka kummankin anti on uraa laajemmin pohdittaessa ”vain” keskitasoa. Brion Jamesin saksalaisittain murtava tappaja-androidi jää mieleen jonkinasteisena ironisena heittona Terminaattoreiden suuntaan. Silti suurimmasta osasta kaartia paistaa läpi jäätävä harrastelijamaisuus, mikä on kieltämättä kutkuttavaa kun sen höystää elokuvan dialogilla, joka itsessään maalailee kyberpunkille leimallista melankoliaa sujuvasti, mutta ulostautuu kornina, jopa parodisena jauhantana kun joku yksi ilme per rooli –periaatteella etenevä monotoninen honottaja eläytyy kuin omissa ruumiinvalvojaisissaan.

Pääosan Olivier Gruner menee jossain näiden kahden ääripään välimaastossa, tehden dramaturgisesta jäykkyydestään huolimatta välttävän esityksen väsähtäneenä agenttina. Grunerin roolihahmo ei ole läheskään koko leffaa niskan päällä, vaan selviää useammastakin tilanteesta vetäytymällä, tuurilla tai saamalla apua jos joltakin taholta – pääosittaja pystyy vastaamaan roolin edellyttämään fyysisyyteen, mutta oma osuutensa on myös hahmon rakentamisessa; 15 prosenttia kehostaan menettäneen, välillä turpaansa ottavan ja scifipolakasta riippuvaisen sankarin selviytyminen ei ole itsestään selvää, jolloin räiskinnässä on sähköisyyttä, jota ei aina saavuteta isommallakaan rahalla. Järjen(/kliseiden) vastaisesti pahiksetkin vaihteeksi osuvat aina välillä sillä konetuliaseellaan.

Asiaan voivat tosin vaikuttaa maaliin hakeutuvia, räjähtäviä panoksia ampuvat haulikon ja IT-patterin risteytykset ja muut käsistä karanneen asefetissin hedelmät - elokuvan arsenaali on merkillisyydessään kiehtovaa. Vaikka kuvakerronta on melko persoonatonta, etenevät toimintakohtaukset varsin sujuvasti halki elokuvan – tiukasta kuvan rajaamisesta johtuva klaustrofobia ei pääse iskemään, kun toiminta tapahtuu studion sijaan pitkälti ulkoilmassa – elokuvan todellisuudessa pitkälti teknistyneet Kalifornia ja Havaiji ovat kelvanneet kehityksestä jälkeenjääneen tulevaisuuden Indonesian raameiksi (samalla säästyy vaiva tieteisvisioiden ilmentämisestä lavastepuolella..).

Tekijät ovat käyttäneet kuvauspaikkoja lennokkaasti, maisemien vaihdellessa uneliaasta pikkukylästä teollisuusraunion kautta tulivuorien kupeeseen – mieleeni on jäänyt kohtaus, jossa sarjatulisingon vihaa pakenevat sankarit meinaavat saada niskaansa harhalaukauksen seurauksena luhistuvan tehtaanpiipun. Kyseinen hormi oli ilmeisesti tarkoitus purkaa joka tapauksessa, ja Pyun sai mahdollisuuden ilmaisen tehosteen purkittamiseen kuvausaikatauluaan säätämällä.

Edellämainittujen ratkaisujen ohella Nemesiksen ilmeistä halpuutta on paikattu seikalla, joka pistää silmään pitkin tarinaa; sen röyhkeä vimma lainailla elementtejä muista, menestyksekkäämmistä lähimenneisyyden tieteistoimintapätkistä: lainvalvojat ovat (ainakin) osin koneita kuten Verhoevenilla, vastahakoisen agentin lojaalisuus sinetöidään sisuksiin jemmatulla pommilla kuten Carpenterilla, radikaaliryhmä taistelee konekonspiraatiota vastaan kuten Cameronilla, erillinen viranomainen jäljittää karanneita androideja kuten vanhemmalla Scottilla, sankarillinen pyssymies ehtii alakynnessäkin pelastamaan viattoman sivullisen kuten Woolla (varsinkin viimeiseksi mainitun vaikutteet paistavat raskaasti läpi myös elokuvan asekungfuta huokuvassa taistelukoreografiassa)… listaa voisi jatkaa loputomiin. Kun näitä elementtejä otetaan käyttöön varsin sulavasti siellä ja täällä elokuvaa, ei se ala tökkimään ja sitä myöten tuntumaan itsetarkoitukselliselta – mitäpä sitä keksimään pyörää uudelleen.

Leffa kirii loppua kohti vauhtia, kun turha juonen kanssa nysvääminen alkaa antaa tilaa finaalin lähes tauottomalle rymistelylle - Nemesis voisikin olla lähes täydellinen omassa kastissaan, jos se olisi loppuun asti rehellinen itselleen. Nyt pohjimmiltaan yksinkertainen tarina vie ylimittaisuudessaan terää tunnelmalta ja toiminnalta, eikä käsillä ole sittenkään täysien pisteiden actionhalpista. Toivoa sopii, että viime aikoina vanhoista elokuvistaan uusia versioitaan suoltamaan intoutunut ohjaaja huomioisi myös tämän aspektin director’s cutissa, eikä olisi keskittynyt ainoastaan rumentamaan herttaisia erikoistehosteita CGI-kuralla.

3,5/5

Imdb

Elonet

Wikipedia