The Hitman (1991)

Kanada, Yhdysvallat

Sijaisnäyttelijänä aloittanut Aaron Norris lienee elänyt uransa kulta-aikaa päädyttyään veljensä, yhden Chuckin, vanavedessä Cannonille, lopulta ohjaten tasalaatuisia toimintahalpiksia kasarin loppupuolella. Yhdeksänkymmentäluvun alussa valmistuneessa Hitmanissa alkaa kumminkin jo näkyä paitsi studion heikossa hapessa ollut taloustilanne, myös kumpaisenkin Norriksen orastava urautuminen.

Huumepoliisi Cliff Garret sohii väijytyskeikalla liian jämerästi ampiaispesää ja tulee parinsa Del Delanyn ampumaksi. Kahta vuotta, yhtä valekuolemaa ja peiteidentiteettiä myöhemmin samainen poliisi työskentelee seattlelaismafioso Lugannin piikkiin, nauttien ilmeisesti syvästä luottamuksesta; Danny Groganina uudestisyntynyt Garret täräyttää esittelykohtauksessaan haulikolla toiseen Lugannin alaiseen miehenmentävän reiän, kuitaten tekosensa toteamalla hepun olleen rasittava – mihin tämän pomo yhtyy sen suuremmin ihmettelemättä. Garretin on määrä käyttää tätä vaivalla hankkimaansa (ja sitä huolettomasti koettelevaa) luottamusta jallittaakseen Lugannin ohella tämän pahimman kilpailijan, kanadanranskalaisen kermapersegangsteri LaComben. Vanhojen jengien kuvioita ilmestyy kuitenkin sotkemaan aggressiivisesti laajentava iranilaiskopla ja jos peiteoperaatio ei näistä vielä kusisikaan, päättää Garret kuin varmuuden vuoksi ruveta kuhertelemaan Lugannin rakastajattaren kanssa.

Tässä katseltuaan Chuckin menoa Garretina ei ole vaikeaa uskoa, että rooli oltiin alkujaan räätälöity Charles Bronsonille, jonka taksoihin Cannonilla ei enää sillä kertaa kumminkaan ollut varaa. Lakonisesti (alun rajakokemuksen huomioiden suorastaan kolkosti) elämää kommentoiva – tai lopettava – Garret jää Norriksen käsittelyssä melko tavanomaiseksi suoritukseksi, mitä nyt näyttelijän erikoisalaa eli monottamista on totuttua vähemmän, kömpelöä ilmehdintää ja ryppyotsaista replikointia sitäkin enemmän.

Paitsi tylsä Karate Kid –apinointi, on sivujuoni Garretin ja naapurin kiusatun pojan ystävyydestä päälle liimatun oloinen yritys lisätä sekä elokuvassa näytettäviä turpasaunoja että protagonistin sympaattisuutta – Garret kun on oikeuden puolustajan ja leppoisan naapurinsedän lisäksi sataprosenttinen sadisti. Peitekytän rääkätessä valmiiksi puolustuskyvyttömiä uhrejaan halki elokuvan herää kysymys, onko väkivalta tälle pakon saneleman välttämättömyyden sijaan sittenkin itseisarvo.

Tosin eipä kukaan muukaan tässä filmissä koita pahemmin hillitä verenhimoaan; jengisotavankeja lahdataan konepistoolilla, naista ammutaan päähän liikennevaloissa, mies kärvennetään elävältä. Mafiaelokuvissa tällainen verilöyly on aika tavanomaista, mutta Hitman saa oman vivahteensa kömpelöllä kädellä levitellystä epäkorrektiudesta, joka varjostaa muuten tyypillistä kuvastoa. Kliimaksi taitaa olla puolessa välissä nähtävä sianlihakidutus, minkä jälkeen elokuvan vakavamielinen ehdottomuus ei enää tule tarjonneeksi mitään samalla tavoin räävittömän hillitöntä.

Väkivallalla repostelu ei kuitenkaan himmennä sitä tosiasiaa, että yojimbomainen pääjuoni kahden rosvojoukon välissä tasapainoilevasta opportunistista on ikävystyttävän yksitoikkoinen. Itseään toistavassa kaavassa jengisodan osapuolet niittaavat toistensa rivimiehiä ilman minkäänlaisen jännitteen syntymistä, laukaustenvaihdot kun ovat paitsi vuoropohjaisia, myös yksipuolisia – italialaiset yllättävät ranskalaiset, iranilaiset väijyttävät italialaiset, Norris nuijii iranilaiset, iranilaiset kostavat Norriksen italialaiskavereille koska kukaan ei tunnu pärjäävän Norrikselle, jne, jne, jne…

Elokuvan lopussa kaavalla saavutetaan jonkinlainen ennalta-arvattavuuden ja ponnettomuuden lakipiste. Ja jos jengisota on tylsää, niin eipä ole turpakäräjissäkään kehumista. Se vähäkin tarjolla oleva on salamaleikkauksista kärsivää räpeltämistä, jossa Norrikselle ei tahdo löytyä kelvollista vastustajaa – joka ei ymmärrä talttua yhdestä haulista, lakoaa monottamalla – poikkeuksellisen kova keijo saattaa kestää puolustuskyvyttömänä nyrkkeilysäkkinä peräti kaksi potkua! Kun leffan onnistunein (=vähiten paska) matsi käydään Miyagin eikun Norriksen sparraaman avainlapsen ja tätä rääkkäävän naapurin raggarin välillä, jää Chuckilla aikaa sille ylempänämainitulle vakavalle roolityölle.

Ei vittu.

Voisi kuvitella niiden ihmisten olevan aika harvassa, jotka tosissaan lähtevät katsomaan Yksinäinen susi McQuaden (1983) tai Vaikenemisen lain (1985) totista karatemestaria kertomassa nyyhkytarinaa julmista intiaaneista. Sisäisen tuttiritarinsa löytänyt Norris päätti kuitenkin jatkaa Hitmanissa (taivaan kiitos vain) paikoin pinnalle pääsevää pehmoilua, näytellen lähitulevaisuudessa sellaisissa silmäänkusemisissa mestariteoksissa kuin Sidekicks (1992), Top Dog (1995) ja Forest Warrior (1996). Sen jälkeen maksava yleisö onkin kaipaillut vanhaa elokuvatähteä lähinnä televisiorangerina/-evankelistana.

Elokuvassa siis tökkii moni asia, lukuun ottamatta kahta sivuroolia, joita veltto ohjaus tai vajavainen käsikirjoitus eivät pysty näivettämään. Al Waxman on pinnalle huokuvasta herttaisuudestaan huolimatta hyvä leppoisana Lugannina, jonkinlaisena protosopranoksena ja Michael Parks varastaa kaikki kolme kohtausta, joissa käy äpäröimässä korruptoituneena Delanyna. Muuten Hitman on mielikuvituksettomuudessaan jäätävä toimintatrilleri joka onneksi unohtuu raakilemaisuutensa johdosta melko vaivattomasti.

1/5

Imdb
Elonet
Wikipedia