Vuoden 2019 Suomi on sodan runtelemana hakenut apua
yksityisistä kuolemanpartioista ja vankileireistä järjestyksen turvaamiseksi.
Raisun rikosseuraamuksen eräs asiakas on vanki 512 (Sydän, Sydän -basisti Tomi Flyckt), joka
tuomitaan teloitettavaksi vaalijulisteen töhrimisestä. Vaan mitä turkasta! Sen
sijaan, että kyseinen suurrikollinen tulisi kaasutetuksi, tämän kuolema
lavastetaan ja hautaan nakataan lampaanruho. Pelastuksen takana on rangaistuslaitosta
johtava kreivi (Mikko Pohjola, kukas muukaan), jonka nuorisovankilassa ”kusipäitä
teloitetaan ja niille vittuillaan”. Tämä kaipaa osallistujia sadistiseen
ihmisjahtiinsa: 512:n täytyy selvittää tiensä läpi degeneroituneiden
kannibaalien asuttaman metsän, mikäli mielii vielä ihmisten ilmoille.
Splattenstein Death Camp sai alkunsa, kun findieskenessä tuohon aikaan
yleisiin, toteutumattomatta jääneisiin trailereihin leipääntyneen tiimin
päätöksestä näyttää, mistä kana pistouvaa. Egopäissään kuvausajaksi
julistettiin kaksi vuorokautta, tausta-ajatuksena useiden telkkariohjelmien kuvaaminen
vain joitain tunteja ennen varsinaista esittämistä. Tiukasta aikataulusta johtuen juoni on melko varovaista vuorottelua jossain lenkkipolulla sompaavan 512:n ja valvomossa sekoilevan kreivin kesken. Itse laatimansa tosi-TV:n äärellä vankilanjohtaja repeilee aina metsästäjän epäonnistuessa tavanomaista sinnikkäämmän saaliin (”SAALIS!”) jallittamisessa, mutta muistaa kuitenkin pöyristyä jommankumman puupääkätyrinsä erehtyessä ilakoimaan väkivaltaviihteen äärellä. Mitä mediakritiikkiä!
Siinä missä 3D:ssä steinistä puuttui splattens, on Death Campissa sitä jälleen yltäkylläisesti. Pelkkien vanhojen niksien toistamisen sijaan on mukaan ympätty yllätysseivästyksiä, sananmukaista hapon tiputtelua, aseen ronkkimista mahalaukusta ja muuta mukavaa. Selviytymiskauhuluontoisuutensa vuoksi meno on paikoin sangen toiminnallista, missä kömpelöä tönimistä onnistutaan paikkaamaan mukiinmenevän vauhdikkaalla käsivaralla. Pääasiassa tuohon ei tule juuri kiinnittäneeksi huomiota, yhteenoton päättyessä järjestään läträämiseen.
Puheosuuksissa sällien valvominen näkyy selkeimmin, ylivoimaisesti eniten äänessä olevan Pohjolankin junnatessa hetkittäin improvisoidun oloisissa vuorosanoissa ja tilkitessä hiljaisia sekunteja KUSIPÄÄÄÄ-huudoilla, vaikka noin muuten suoritus onkin tuttua ja turvallista kreiviä. Sittemmin hahmon nimikkosarja on vetäytynyt viettämään hiljaiseloa, vaikka Pohjola onkin kierrättänyt samanlaisia maneereja Trash Video -vierailuissaan. Vieläpä onnistuneesti!
Muutoin hahmojen käsikirjoituksessa on panostettu kelmumies suffokaatioiden sun muiden parodisen älyvapaiden mutanttitappajien keksimiseen. Vaikka loppu tässä vähän töksähtäen tuleekin, on Death Camp noin muuten sangen sujuvaa findiesekopäisyyttä. Harvemmin näin hyvin onnistutaan 47 tunnissa, 12 minuutissa ja 28 sekunnissa.
2,5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti