Terässoturi (1983)

Vindicator - La guerra del ferro; the Ironmaster
Italia, Ranska

Joskus luolamiesten vielä edustaessa korkeakulttuuria aidoimmillaan, havahtuu heimopäällikkö Iksay omaan ikääntymiseensä ja alkaa miettiä itselleen sopivinta seuraajaa. Perimysjärjestyksessä vahvoilla ollut päällikön poika Vood ei erityisemmin ilahdu Iksayn aikomuksesta järjestää valinta demokraattisesti ja alentuu pistämään pappansa kylmäksi. Isänmurhan silminnäkijäksi sattunut soturi Ela vasikoi tapauksen ja näyttää tästä suivaantuneelle Voodille kaapin paikan, saavuttaen heimon yksimielisen suosion. Maanpakoon lähtenyt Vood löytää kuitenkin tulivuorenpurkauksen muovaamasta maasta kivinuijaa kestävämpää ”mustaa kiveä” ja onnistuu voimakeinoin kääntämään valtasuhteet päälaelleen. Johdettuaan heimoveljensä kivikaudelta rauta-aikaan, katsoo Vood oikeudekseen alistaa ympärillä asuvat, kehityksen kelkasta hetkessä pudonneet naapurikansat komentoonsa, tältä piilottelevan Elan pyrkiessä parhaansa mukaan maksamaan potut pottuina.

Italialaisen halpakopio-elokuvateollisuuden koittaessa Conanin (1982) käynnistämän barbaarikiinnostuksen jälkiliukkaille päätyi legendaarinen Umberto Lenzikin laittamaan lusikkansa soppaan. John Miliuksen fantasiaklassikon ohella ilmeisenä inspiraationa vaikuttaisivat olleen (eräitä kohtauksia myöten) Taistelu tulesta (1981) ja One Million Years B.C:n uusintaversio (1966), mistä johtuen pastabarbarointi sijoittuu geneerisen feodaalifantasian sijasta kivikauteen. Tarina on laiska toisinto näistä, sen sisältäessä uusien työkalujen (jousi, metallinvalaminen och så vidare) keksimistä liukuhihnalla, nahkakalsariatleetikkoja taistelemassa toisiaan tai villieläimiä vastaan ja paskan jätkän sekä kunnon jätkän välisen nokkapokan alfauroon paikasta. Kahdeksankymmentälukulaisille italoripoffeille tyypillisesti ensimmäistä esittää George Eastman (Vood) ja jälkimmäistä random salskea puunaama (Ela) - tämä tämänkertainen Sam ”Big Max” Pasco lienee valikoitunut rooliin lähinnä fysiikkansa puolesta. Kyseessä kun on pohjimmiltaan toisinto Conanista, jonka pääosittaja tunnettiin tuossa vaiheessa paremmin ansioistaan kehonrakennuksen eikä niinkään valkokankaan saralla. Vaikka Pasco onkin ulkoisesti vakuuttava vastus Eastmanille, vetää jälkimmäinen köriläs paatoksellisena pahiksena pauhatessaan tarinan sankarin täysin varjoonsa. Arskan tavoin Big Maxin ura jatkui toimintaelokuvien saralla, joskin enemmän, höm, aikuiseen makuun.

Eurohalpiksen leima ei unohdu myöskään elokuvan teknistä puolta tarkasteltaessa. Uhkaavaksi tarkoitettu, huumatun oloinen urosleijona on kirjaimellisesti puusta pudonnut, tulivuorenpurkaus esitetään muun liikkuvan kuvan sekaan pujotetulla/seasta pilkottavalla arkistokuvalla ja jollei hirveästi kiinnosta raamikkaat, karvaiset uroot lannevaateissa elämöimässä, voi keskittyä bongailemaan, milloin luolanaisten heppoiset nahkahepeneet antavat periksi (tärppi: etenkin Pamela Prati vaikuttaisi olevan tapaturma-altis). Eeppisiksi tarkoitetut joukkotaistelut ovat koreografioiltaan kömpelöä viuhtomista, joskin asian tilaa paikkaa Lenzille ominainen verellä lotraaminen ja energinen editointi. Maan uumenissa asuvien spitaalisten zombimainen maskeeraus on oikeastaan onnistuneempi kuin Lenzin varsinaisessa zombileffassa Nightmare City (1980).

Juonen ja tekniikan keskinkertaisuudesta huolimatta on tunnelman rakentaminen onnistunut ennakko-odotuksiin nähden yllättävän hyvin. Ympäröivään maailmaan on puhallettu sen verran henkeä, että heimot erottuvat toisistaan uskomuksillaan ja elintavoillaan. De Angelisin veljesten sävellys on menevää, mitä nyt biisien harvalukuisuus alkaa tökkimään – varsinkin sitä alussa, lopussa, hautajaisissa, vallanvaihdossa, metallin työstämisessä ja jossain muuallakin kuuluvaa neandertaalihyminää olisi voinut rajoittaa.

Elokuvan asenne on pohjimmiltaan aika alakuloinen: yksi suuruudenhullu mulkvisti suitsii ympäröivän sivilisaation vallan- ja verenhimoon, jättäen hedelmällisen kasvualustan väkivallan kierteelle. Toisaalta ei edes yritetä esittää, että lääkkeenä tepsisi ehdoton pidättäytyminen voimankäytöstä, Elan pistäessä William Bergerin esittämälle itsepäiselle pasifistille jauhot suuhun muistuttamalla, ettei liian lähelle ihmisasutusta eksynyt petoeläin (eli se pöllyinen jalopeura tai sen harjaa päähineenään käyttävä Eastman) välttämättä osaa arvostaa näin ylevää periaatetta. Simppelinä hyvän ja pahan taisteluna alkanut seikkailu alkaakin saada edetessään tällaiselle proggikselle yllättävän harmaita sävyjä, eri puolille sattumalta ajautuneiden nuorten sotureiden ihmetellessä kärhämöinnin mielekkyyttä sotapäälliköiden karismaattisuudesta huolimatta. Viittaukset toiseen maailmansotaan (harrastetaan varustelukilpailua, alistetaan rauhantahtoiset kansat, passitetaan ne nääntymään työleireille ja kyhätäänpä esihistoriallisia ali-ihmisiä varten varhainen kaasukammiokin) tulkitsin kommentiksi ihmissuvun yhä ratkaisematta olevaa painiskelua ajoittain oireilevan itsensä tuhoamisen kaipuun ja kyseisen vietin taltuttamisen välillä.

Yllättävän sujuvaa ja syvällistä pastabarbarismia. Varoitettakoon, että jollet ole roskaleffojen ylianalysointia harrastava eurotrashin ystävä (ts. olet tosikko), käteen saattaa jäädä vaan luut. Mahdollisesti huumatun urosleijonan sellaiset.

3,5/5

Imdb
Elonet
Wikipedia