keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

2020 Texas Gladiators (1982)



Anno 2020 - I gladiatori del futuro; Texas v. 2000; 2020 Freedom Fighters; One Eye Force
Italia

Pilkkoutuvan atomin turmelemalla preerialla ratsastaa paidaton viisikko, joka moottorit ulvoen, pyssyt paukkuen ja nahkahousut kiiltäen oikaisee vääryyksiä – koska käsillä on sleazemaestro Joe D’Amaton roskarunsaudensarvi, ratsuväki saapuu tietysti hätiin vasta kun kiduttaminen ja raiskaaminen on jo täydessä käynnissä. Vastoin motoristeista saatua ensivaikutelmaa, löytää näistä yksi (Zombi2:sta tuttu Al Cliver) naispuolisen kumppanin (italohalpisikoni Sabrina Siani), siinä missä porukan mätämuna Catch Dog järjestää itselleen lähtöpassit koittamalla väkisinnaida samaa naarasta.

Määrittelemättömän aikaharppauksen kuluttua aloilleen asettunut ex-tappokone/nyk. perheenisä on osakkaana ydinvoimalaa pyörittävässä kommuunissa. Yhdyskunta joutuu moottoripyöräjengin hyökkäyksen kohteeksi, kerhopresidenttinä samanhenkistä seuraa löytänyt Catch Dog. Manowar-mies saa piirityksessä surmansa, mutta tämän vaimo onnistuu tavoittamaan vanhan possen, joka on varsin halukas avustamaan leskeä kostoretkellä.

80-luvun alussa Italialaisen halpatuotannon kiinnostus kohdistui Mad Max –saagaan, kakkososan osoittauduttua rahasammoksi. Täkyyn tarttui myös D’Amato, joka ohjasi pitkälti samalla työryhmällä nyt puheena olevan 2020: Texas Gladiatorsin kuin myös (Maxien lisäksi yhtä lailla myös Escape from New Yorkille (1981) ja Rollerballille (1975) velkaa olevan) Endgamen (1983). Ahkeran eksploitaatiomaakarin kädenjälki on varsin voimakas, sen verran juonenrankaa on täytetty heikohkosti motivoidulla väkivallalla, käsityögorella, kesyllä pornoilulla, virtsan juomisella ja postapokalyptisillä natseilla. Siinäkin missä Asfalttisoturissa (1981) Vernon Wellsin esittämän Wezin homous oli siellä rivien välissä, raiskaavat D’Amato-universumin pahikset melkoisen kursailemattomasti porukkaa sukupuolesta riippumatta.

Ripoff-tuotantojen kääntäessä päitään vauhdikkaasti villityksestä toiseen, on George Millerin postapo-trilogialla moneen muuhun buumiin verrattuna etunaan toiminnallisuus ja vauhti. Jos vertaa vaikka D’Amaton yrityksiin ratsastaa Romeron zombisaagan menestyksellä (Erotic Nights of the Living Dead (1980), Porno Holocaust (1981) – ei sillä, että näitä voisi suositella niin kauhu- kuin erotiikkayleisöllekään), on aussien korkeaoktaanisuudesta lirahtanut jotain tähänkin projektiin, tosin sittenkin sen sadistisen vanginvartijan (ts. ohjaajan mahdollisen alter egon) kusicocktailin sekaan.

Alkuosa jäsentyy kahden joukkomurhan ympärille, joiden aikana nähdään mm. oman kurkun auki viiltävä nunna (antiklerikalistinen väkivalta tuntuu muutenkin olevan D'Amaton shokkipakin vakityökalu, vähän kuin silmiin kohdistuva väkivalta Fulcille). Tämän jälkeen käynnistyvä kostoretki on melko epäsankarillisen Kauriinmetsästäjät-toisinnon esittävää scifiwesterniä. Saluunatappeluita, intiaaneja ja sitä sleazea sisältävä juoni on kajahtaneisuudessaan kiinnostava. Toteutus on muutenkin sitä ihtiään: erikoistehosteet ovat kuonaa, kuvauspaikat jotain autiotaloja sekä toiminta onnettomasti koordinoitua ja kuvattua. Vaan tuskin tällaista katsomaan ryhtyvä muuta odottaakaan.

Ja jos kohtaukset lipuvat tönkösti kameran halki, niin samoin tekevät näyttelijät. George Eastmankin on tällä kertaa tyytynyt käsikirjoittajan ja apulaisohjaajan pestiin, vaikka juuri miehen maanisella möykkäämisellä tästäkin italohalpiksesta olisi saman tien tullut katsottavampi. Määrän laadun sijasta valinneen D’Amaton laiskan henkilöohjauksen keskellä valonpilkahduksena näkyy Black One –nimisenä (saksalaiskasetissa vielä miehekkäämmin Schwarzer Satan) sotaherrana nähtävä, päänsä kaljuksi ajanut Donald O’Brien.

Italialaistuotannoissa ahkeroineelle irlantilaiselle osa oli paluuta työelämään, ehtoopäivänsä osittain invalidina eläneen luonnenäyttelijän heittäytyessä ilmiselvällä innolla mahtipontisen megalomaanin osaan. Siinä missä Lucio Fulci kirjoitti omaan Mad Max –johdannaiseensa (The New Gladiators, 1984) O’Brienille osan ruhjoutuneena kyborgina, korostaa D’Amaton filmissä nykivä kehonkieli hahmon muutenkin alleviivattuja Hitler-viboja.

Höperössä etenemisessään, juosten kustussa tuotannossaan ja häikäilemättömässä elokuvakannibalismissaan ihan kätevä ajantappojöötti. Jäin tosin ihmettelemään, missä ne gladiaattorit olivat.

2,5/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

5 kommenttia:

  1. Vanhasta Suomi-kassun nimestä on kivasti vähennetty vuosia, ja ne näkymättömät gladiaattoritkin on heivattu jorpakkoon: Texas v 2000

    VastaaPoista
  2. Niin ja pakko mainita, että pyhä kolminaisuus tulisi täyteen: Jos vuosia oli vähennetty ja gladiaattoreille näytetty peukaloa alaspäin, niin myös ajan hengen mukaisesti kassua oli tietenkin leikattu. Leijonat söivät `gladdarit`ja sensuuri söi nauhaa..

    VastaaPoista
  3. Jos tuo kahden vuosikymmenen ero viittaa siihen aikaan, jonka Al Cliver vietti leppoisaa perhe-elämää tuossa alussa? Joku kääntäjän oma mieltymys tässä on ollut kyseessä, sillä muu maailma tuntuu noudattaneen alkuperäisen italonimen vuosilukuja.

    Trash Videon porukkahan on laatinut kätevän opetusvideon leikkaamattoman version ja vanhan Suomi-VHS:n eroista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkastamon askarteluryhmä ollut taasen vauhdissa, kun leffaa ovatten sensuroineet....

      Poista
    2. Kyllähän nämä vanhat päätökset jaksaa kiinnostaa ja huvittaakin. Elonetin ohella olen pitänyt pätevänä hakuteoksena Dark Fantasy ry:n julkaisemaa puheenvuorokokoelmaa Elokuvan ennakkotarkastuksen tulevaisuus? (1996, toim. Mikat Seppälä ja Siltala), joka pitää sisällään Kari Häkkisen kokoaman luettelon meillä 1920-1996 kielletyistä filmeistä.

      Lukulistalla on maannut jo pitkään Jari Sedergrenin Taistelu elokuvasensuurista (SKS 2006), mutta nämä on tosiaan näitä ikuisuusprojekteja. :D

      Poista