The Last Border (1993)

Viimeisellä rajalla

Saksa, Suomi, Ranska, Ruotsi

Siitä on kyllä jo pari vuotta vierähtänyt, kun olen viimeksi Pohjois-Norjassa seikkaillut, mutta nähtävästi meno muuttui aika radikaalisti 2009, jos on Mika Kaurismäkeä uskominen. Herran kotimaisen postapon pioneerityössä Last Borderissa on ydintuho näet ajanut ihmiskunnan rippeet viimeisille saastumattomille maille, tässä tapauksessa Napapiirille. Jäljellä olevan kansan hallitsemisesta sotivien hallituksen ja kapinallisten välissä sukkuloi sotaherra Duke, tehden sitä, mihin ydinkatastrofileffojen pahikset yleensä parhaiten kykenevät – alistamaan, ryöstelemään, köröttelemään kovaäänisellä mopolla ja muutenkin kylvämään kauhua.

Tyylilajille ominaisesti erämaassa vaeltaa myös tämmöisen tyrannin vastavoima, vaitonainen muukalainen: hallituksen tavoittelema vankikarkuri Jake on tullut selvittämään Duken vanhoja edesottamuksia, jos kohta kotkankypäräinen kanalja ei osaa ottaa ukaasia tosissaan. Jokaiselle genreen Mad Maxienkin verran perehtyneelle ei tule yllätyksenä, miten pätkä tulee etenemään, sen verran vanhaa kaavaa tässä ollaan kierrättämässä. Olkoonkin, että tekijät ovat loihtineet Norjan tundralle ihan tyylitietoiset puitteet – (itsensä Juicen esittämä) viinuri säätää jonkun kaasunaamaribongin kanssa ja barbaarit pelaavat ylijäämäpäällä mopopooloa – niin mukaan mahdutetut takaa-ajo- ja ammuskelukohtaukset nyt vaan jäävät haaleiksi varjoiksi esikuvastaan. Sellaista mekaanista kuva-vastakuva-runttausta, joissa jännittää kuin liikennevaloja odotellessa.

Roolisuoritukset ovat jossain nähdyn makuisen ja kylmäksi jättävän välillä. Kari Väänänen oikeastaan kierrättää mykän villi-ihmisen maneerinsa Mikan pikkuveljen Leningrad Cowboys –filmeistä, tosin matriarkkana aina yhtä vakuuttava Soli Labbart pitää tätä tukevammin lieassa kuin Matti Pellonpää (joka käy velmuilemassa jonkinlaisena ydinturmalaukkuryssänä). Tuotannon tunnetuin kasvo Jürgen Prochnow heittää pää pystyssä varsin tavanomaisista elementeistä kootun postapopahiksen roolin. Pääosapariskuntana nähtävät Jolyon Baker ja Fanny Bastien eivät saa oikein mitään intoa hahmoihinsa tai näiden keskinäiseen kemiaan, tosin tämä johtunee ennen muuta lyhyestä varoitusajasta, jolla nämä hälytettiin tuuraamaan alkuperäisiä, nimekkäämpiä eurooppalaisstaroja.

Hätäratkaisu yhdistettynä melkoisen korniin dialogiin vaivaa varsinkin siinä kolmen vartin kohdalla käynnistyvässä kolmiodraamassa, jolloin Kaurismäki rupeaa kyllä muutenkin sahaamaan melko jakomielitautisesti genren western-juurille uskollisen korpivaelluksen (eli siis tieteisnorthernin) ja melankolisen arthouse-scifin keskellä. Olin havaitsevinani, että sanomaa koitettiin kehittää aidon alkuperäiskulttuurin turmeltumisesta kulutusyhteiskunnan kurimuksessa (tai sitten Kaurismäen mielestä saamelaiset on vaan juoppoja). Lopputulos jää kumpaankin suuntaan kurkotellessaan raakileeksi, homman rullatessa arvattavia raiteita päätepisteeseen.

Kaiken yllämainitun alta elokuvan parhaaksi puoleksi nousee sen kuvaus. Kuten pari vuotta aikaisemmassa Amazonissa (1990), pyrkii Kaurismäki korostamaan ympäristön merkitystä seikkailun kannalta, ja kyllähän noita panoraamoja Finnmarkin harmaansinisestä taivaasta ja kuuralla silatusta arosta katsoo ihan tuskattomasti. Sittenkään otosten karu somuus¹ ei oikein tahdo riittää kaikkien filmin heikkoiksien rinnalla, ja voihan noita maisemia ihailla yhtälailla Pohjoisessa Lapissa kuvatuista luontopätkistäkin. Tunturisopuleilla luulisi olevan parempi käsikirjoituskin.

Ideana kiinnostava kokeilu kannuksensa ansainneelta elokuvantekijältä, mutta onttoudessaan aika päämäärätön aikaansaannos.

1/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

¹Tämä ei ollut Ville Ruson maksama mainos.