Rasputin - riivattu munkki
Iso-Britannia
1900-luvun alun Siperiassa pamahtaa majataloon hurjanoloinen muukalainen mielessään punaviini. Aikansa ihmeteltyään palvelun hitautta lähtee hän yläkerran asumistiloihin antamaan suoraa asiakaspalautetta, vain löytääkseen lohduttoman isännän vaimonsa sairasvuoteelta. Hetkessä muukalainen parantaa toipilaan, todeten imeneensä taudin kämmenillään pois. Isäntä kiittää hyväntekijäänsä järjestämällä karonkat tämän kunniaksi, mutta pian käy ilmi, ettei juhlakalu ole tuiskeessa yhtä mukava sälli. Seuraavana aamuna tätä syytetään juopottelun ohessa murhan ja raiskauksen yrittämisestä, ja raskauttavana seikkana on parantajan munkkivala. Kuullessaan alaisensa ihmeteosta toteaa apotti, ettei Jahve yleensä jaa armolahjoja moisille sikoilijoille, joten niiden on oltava Paholaiselta peräisin. Ihmeparantaja ei johtopäätöstä epäile, ja yhteisymmärryksen näin synnyttyä munkille annetaan monoa jolloin tämä päättää lähteä Moskovaan, kokeillakseen kykyjään valtakunnan ytimessä…
Valistuksesta käynnistynyt ristiriita yksilönvapauksien ja perinteiden sanelemien arvojen välillä on toisinaan tiivistynyt yksittäisten henkilöiden elämässä niin osuvasti, että myytti on saattanut jättää todellisen ihmisen varjoonsa. Suurten linjojen edelläkävijöiden lisäksi tämä pätee niihinkin historiallisiin henkilöihin, joilla oli lisääntyneelle vapaudelle käytännöllisempiä ja hedonistisempia sovelluksia. Ajan hengen ollessa massayhteiskuntien suuntaan tällaiset markiisi de Saden, Aleister Crowleyn ja Grigori Rasputinin tyyppiset loppupeleissä harmittomat elostelijat uhmasivat pelkällä olemisellaan kirkonmiesten, sääty-yhteiskunnan ja muodissa olleen itsensä tukahduttamisen asettamia odotuksia, jolloin vastareaktiokin oli varsin voimallinen. Näiden luberalistien kontolle saattoi pistää minkä hyvänsä yhteiskunnallisen alennustilan, oli se sitten syntyjään virheistä sellaisilla hallitsemisen osa-alueilla, joiden tapahtumiin näillä vanhoilla (synti)pukeilla tosiasiassa ei ollut osaa tai arpaa.
Tästä erinomainen esimerkki on juurikin Rasputin. Kalkkeutuneen yksinvaltainen Venäjä oli saanut ristikseen hyväntahtoisen, mutta heikon keisarin, joka jäikin Kolmannen Rooman viimeiseksi. Kiistääkseen oman vastuunsa pistivät valtaa yksinoikeudella käyttäneet rojalistit liikenteeseen huhuja, joiden mukaan se naisilla ja tuliliemellä käyvä siperialaisnoituja olisi loitsinut koko keisarisuvun hallintaansa suistaakseen isänmaan samanlaiseen rappioon kuin missä itsekin oli.
Hammer päätti pöyristyttää elokuvayleisöä toistamalla myytin tästä jumalattomasta jumalanmiehestä. Tiiviillä budjetilla kokoon kursitussa Rasputin, the Mad Monkissa hurjasti mulkoileva munkki manipuloi mestarillisesti moskovalaisia, kohoten nokkimajärjestyksessä yhä ylemmäs. Oikeastaan hahmosta on muokattu vielä legendojakin kierompi juonittelija, joka orkesteroi jopa tsaariperheen kuopuksen koomatilaan saadakseen tilaisuuden tehdä vaikutuksen keisarinna Aleksandraan – kruununprinssin verenvuototauti on jätetty tarinasta pois kokonaan.
Paitsi lavasteita, lainaa elokuva samanaikaisesti kuvatulta Dracula: Prince of Darknessilta (1966) myös pääosan esittäjät. Pihistelyn paras seuraamus on nimikkoroolissa julmisteleva Christopher Lee. Tiettävästi miehellä oli suurempia intohimoja siperialaismystikon roolia kohtaan kuin Draculan uusimisesta, ja se kyllä näkyykin – tarpeen tullen hillitysti käyttäytyvä Rasputin purkautuu suljetuissa kammioissa ja yön pimeydessä pitelemättömäksi villi-ihmiseksi tavalla, johon jatko-osansa mykkä ja kameraa arasteleva kreivi ei ikonisuudessaankaan kykene. Munkin ihmeteot on toteutettu vähäisin tehostein, painopisteen ollessa Leen katseessa ja eleissä. Tällainen minimalismi yhdistettynä voimien alkuperän spekulatiivisuuteen jättää koko hahmon ylle tiettyä salamyhkäisyyttä – alkujaanhan elokuvan oli tarkoitus päättyä otokseen Rasputinista suorittamassa siunausta itselleen.
Tunnelmaa höystävä musiikki ja valaistus on Hammerille leimallista goottilaista melodraamaa, joskin keisarillinen mahtipontisuus jää pienissä saleissa tapahtuvista kohtauksista uupumaan. Ilmeisesti kiireessä tehdyssä käsikirjoituksessa on pari epäjohdonmukaisuutta, kuten moraalisen herätyksen saaneen hahmon välinpitämättömyys hypnoosissa annettua itsemurhakomentoa kohtaan tai mystikon mielivaltaisesti prakaava kyky suggestioida kanssaihmisiään.
Leen lisäksi elokuvassa ei ihmeellisempiä roolisuorituksia ole ja Rasputinin vaikutusvallan kasvusta huolestuneet kirkasotsatkin ovat mahdollisimman antisärmiä partiopoikia. Osasyynä tähän lienee vielä elokuvan ilmestymisen aikoihin elossa ollut Feliks Jusupov, jolta ostettiin etukäteen hyväksyntä elokuvan käsikirjoitukselle. Maanpaossa elänyt ja omaisuutensa hassannut ruhtinas oli aikaisemmin haastanut MGM:n ja CBS:n oikeuteen, näiden käsiteltyä Rasputinin ennenaikaista poismenoa ja ruhtinaan osuutta tässä tapahtumassa aristokraatin mielestä loukkaavalla tavalla.
Mitään käsittämätöntä itsesensuuria tuskin kuitenkaan tapahtui, kun ajattelee elokuvan varsin sensaatiohakuista asennetta aihettaan kohtaan. Rasputin, the Mad Monk on nimikkohahmolleen sama kuin mitä the Skull (1965) de Sadelle tai Chemical Wedding (2008) Crowleylle, hahmon pahamaineisuudella leikittelyä. Totisen elämäkertaelokuvan sijaan se on pitkälti Leen karismaan nojautuvaa Hammer-peruskauraa, mitä nyt mörkö tulee tällä kertaa Universalin kauhuelokuva-arkiston sijaan historiankirjoista.
3/5
Imdb
Elonet
Wikipedia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti