Yhdysvallat
Kaksi nuortaparia kurvaa halki Yhdysvaltojen keräten siinä sivussa materiaalia työn alla olevaan, eriskummallisista tienvarsinähtävyyksistä kertovaan kirjaan. Kuin taivaan lahjana löpö pääsee loppumaan, jolloin porukka päätyy varsin tivolihenkiselle huoltamolle. Kapteeni Spaulding, paikkaa pyörittävä karkea eksentrikko, kertoo matkalaisille legendan tohtori Saatanasta, paikallisesta julkimosta joka elinaikanaan niitti mainetta varsin yliolkaisella asennoitumisella lääkärinvalaan. Matkalla ihmettelemään lekurin hirttopuuta pariskunnat tulevat tutustuneeksi lynkkauspaikan lähettyvillä majailevaan Fireflyn perheeseen, joka esittelee mielellään vieraille häiriintyneitä halloweenperinteitään…
Varsin selkeästi esikuviensa vanavedessä kulkeva eksploitaatiotribuutti House of 1000 Corpses ei ollut pettymys, muttei toisaalta yllätyskään kenellekään Rob Zombien aiempaan taiteelliseen tuotantoon (varsinkaan tämän sooloprojektiin) tutustuneelle. B-elokuvien ohessa makaabereista rikostapauksista, luhistuneesta mielentilasta, oudoista mediatempauksista sun muusta sosiaalipornosta ammentanut tyyliniekka käytännössä siirsi sellaisenaan lyriikkansa ja levynkantensa valkokankaalle – se huokuu yhä raaistuvassa kulussaan, vinksahtaneessa ilmapiirissään ja lukuisissa hirviöissään Zombieta, joka on ilmiselvästi innoissaan saamastaan mahdollisuudesta maalailla omista kiinnostuksen kohteista kumpuavaa päänsisäistä maailmaansa. Toisaalta samainen siirtymä saa elokuvan paikoin tuntumaankin silkalta musiikkivideolta.
Suppeahko juoni tuntuu toisarvoiselta, lähinnä verukkeelta
kaiken mukaan ahdetun sekoilun liittämiseksi yhtäjaksoiseksi pötköksi. Täytyy
myöntää, että päättömästi kinofilmistä kasimilliseen vaihtuva, yllätyksellisyydessään
paikoin hillitön soundtrack sekä villit kollaasit luovat sujuvasti kuvaa
elokuvan tärähtäneestä maailmasta – mutta toisaalta niiden kuvaamilla
tapahtumilla on vähän tekemistä minkään käsitettävän tarinan kanssa.
Leijonanosa elokuvasta menee psykoperheen silpomasessioiden kuvaamisessa,
jolloin alussa pedattu juoni on joutokäynnillä, eikä tappohipasta,
saatananpalvonnasta tai perverssistä kidutuksesta oikein jaksa hätkähtää niiden
irrallisuuden vuoksi – sarjamurhaaja siteeraa Mansonia, tytär pussaa isänsä
nyljettyä turpavärkkiä, miehestä operoidaan ihka(elävä?) merenneito, mitä
väliä.
Tiivistäen rainan kauhupuoli on pullollaan erikoisia
ratkaisuja, mutta ideoita ei kyetä käyttämään täydellisesti. Kun teot eivät
välttämättä vaikuta mihinkään ja touhu vilisee juoniaukkoja, tuntuu että auteur
itsekin viettäisi pyhäinpäivän aattoa ihmisuhripinatan äärellä, uppoutuneena
liian syvälle oman elokuvansa estetiikkaan pystyäkseen täysin toimimaan
tekeleen tirehtöörinä.
Ohjaajan märkäkorvaisuus paistaa läpi myös heittelevissä
näyttelijäsuorituksissa, kun itse kukin tuntuu pääsevän sooloilemaan varsin
riehakkaasti, olkoonkin että elokuvan ilmapiiri melkeinpä edellyttääkin
tietoista ylinäyttelemistä. Bill Moseley ja Sid Haig erottuvat edukseen, vaikka
jälkimmäisen ruutuaika jääkin (trailerien hämäyksestä huolimatta) valitettavan
nirkoiseksi – asia, johon tuli korjaus Zombien seuraavassa elokuvaproduktiossa
the Devil’s Rejects (2005).
Halutessaan isoimmat viat voi laskea osaksi elokuvan pyrkimystä
olla ammoisten grindhousepätkien pastissi, mutta omalla kohdalla leffasta jäi
vähän lattea jälkimaku. Todetaan raflaavasti: muusikko-esteetikko Rob Zombie jatkaa
turvallisen tuttuun tapaan, mutta käsikirjoittaja-ohjaaja
Rob Zombie lyö kirveensä kiveen.
2,5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti