Prometheus (2012)

Yhdysvallat

Vuosimiljoonia siitä, kun muukalaiset kävivät jättämässä jälkensä Maan kamaralle, tulevat näiden äpärälapset löytäneeksi jonkinasteisen tähtienvälisen kartan ja tunnistavat itsessään tarpeen lähteä tervehtimään vanhempiaan, ehkä siinä sivussa jututtamaan elämän tarkoituksesta ja syistä olemassaololle. Sukuloinnille luo taloudelliset rahkeet Peter Weyland, moninkertainen nobelisti, menestyksekäs liikemies, Guy Pearce hassussa maskeerauksessa.

Paikannettuaan maailmankaikkeudesta kartan osoittaman tähden, löytää retkikunta sen ainoalta asutuskelpoiselta planeetalta mystisen rakennuksen, jonka sisältä sen jäsenet ryhtyvät yhyttämään esi-isiään. Ja löytyyhän niitä, vieläpä roppakaupalla.  Jälleennäkemisen rajatonta riemua tosin rajoittaa hämmennys, joka johtuu avaruusolioesivanhempiemme elottomasta tilasta - vaiva osoittautuu tarttuvan sorttiseksi, joten kuolinsyytutkimus on paikallaan. Dänikenimäisen kiinnostavasta irtiotosta käynnistyvä tarina alkaa kyseisen salaisuuden paljastuessa kääntymään huomattavan paljon tylsempään, arkisempaan kurssiin, pohdiskelevan scifin joutuessa väistämään suoraviivaisen selviytymiskauhun tieltä.

Kaikki matkan varrella elottomaksi oletettu ei suostukaan alistumaan joltain galaktiselta takahikiältä ängenneiden, omistajan elkein kulkevien karvattomien apinoiden ahtaisiin kategorisointeihin, vaan ympäristö ryhtyy järjestämään näille jäynää. Kauhuelementit tuntuvat syviä ontologisia vertauskuvia tavoittelevan tarinan kannalta päälle liimatuilta. Mielikuvituksettomalla tavalla arkiset säikyttelyt pimeillä käytävillä juoksentelevine uhreineen ja nurkan takaa äänitehosteen saattelemana morjenstavine saalistajineen kiskovat kokonaisuutta keskinkertaisuuden suuntaan.

Yhdistettynä hahmojen yksiulotteisuuteen selviytymiskamppailusta tulee pitkästyttävän ennalta-arvattava, kun toimenkuvaansa ja päämääräänsä kohtauksesta toiseen taukoamatta hokevat hahmot tulevat suorittaneeksi tehtävänsä – geologi selvittää monumentin rakenteen, pilotti haluaa pitää aluksensa lentokelpoisena, esimies haluaa olla yksitoikkoisen kylmä bitch ja androidi tahtoo nousta kodinkoneesta itsenäiseksi, luojistaan riippumattomaksi olennoksi. Tämä rakennuspalikkamainen yksitoikkoisuus tiivistyy mielestäni kohtaukseen, jossa muukalaisrakennuksen sisällä suunnilleen omaa varjoaankin säikkynyt biologi haluaakin yhtäkkiä hyväillä vastaantulevaa avaruuskobraa; hahmo on tähän asti suhtautunut terveen epäluuloisesti monumentin sisältöön, mutta nyt tämä tunne on unohdettu, koska biologin on oltava epäterveen kiinnostunut kohtaamistaan biologisista ihmeistä.

Kun myös hahmojen luonteenpiirteiden miellyttävyys korreloi varsin suoraan näiden selviytymismahdollisuuksien kanssa, voidaan Prometheuksessa nähdä jo kaikuja slashermaisen moralistisesta fatalismista. Ehkä ennalta-arvattavuuden sijaan voitaisiin puhua ennaltamääräämisestä samalla tavalla kuin Jalavakadun tai Kristallijärven tapauksessa.

Prometheuksen rinnakkaisteokseksi vihjattu Alien (1979) on mukana lähinnä pintapuolisena pastissina, alussa pedatun äidittömyyden jäädessä pelkästään yhden juonenkäänteen alustukseksi. Toisaalta kohtaus on linjassa Prometheuksen (kaiken taustahötön alta pintaan pyrkivän) teeman kanssa hallinnassa olevien yksilöiden (/kansojen/vanhempien/hallitsijoiden) pelosta tulla syrjäytetyksi (=tapetuiksi) itsestään kumpuavien luonnollisten ominaisuuksien johdosta, jotka tämän asema määrittelee heikkoudeksi – lisääntyminen, jälkeläiset, vanheneminen, kuolema. Elokuvassa pelätyin asekaan ei tapa kohdettaan, pelkästään syrjäyttää tämän pienimmässä, jakamattomassa valtakunnassa, jota yksilö voi hallita – omassa persoonassaan, kehossa. Tässä saavutetussa valtakunnassa on jäänteitä sitä aikaisemmin hallinneesta minästä, mutta myös vikkelän evoluution mukanaan tuomia uusia, vieraita osia, joita vanha minä ei kykene hallitsemaan.

Sataprosenttiseen takuuseen en kumminkaan uskalla mennä, sen verran juonessa haiskahtaa käsikirjoittaja Lindelofin Lostista (2004-2010) tuttu käänteiden paikoittainen avaamatta jättäminen tai tahallinen merkityksettömyys – vähän kuin käsikirjoitus heiluttaisi kansainvälistään katsomon suuntaan. Sanottakoon silti, että teeman jääminen epämääräiseksi mahdollistaa ihmisen kaukaisen esi-isän – joka kykenee sekä luomaan, uhrautumaan että tuhoamaan - käsittelemisen salamyhkäisenä toimijana, jonka suhde jälkikasvuunsa jää mieleenpainuvasti arvoitukselliseksi. Yksinkertaiset teot herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia.

Kiinnostavia kuvia sisältävä Prometheus onnistuu paikoin luomaan nätin näköisiä kohtauksia, mutta siihen se jääkin. Tässä vaiheessa on paha sanoa, alustettiinko tässä jatko-osaa, aukeaako elokuva paremmin kolmituntisessa erikoisjulkaisussa vai onko tässä käsissä silkkaa katsojien sumutusta, kuppainen filmi ja lopullinen osoitus elokuvakerronnan jäämisestä televisiosarjojen varjoon.

Parissa(kaan) tunnissa ei ole juuri sijaa pedattujen kysymysten miettimiselle, kun on liian kiire kääntää juonta umpikujiin, kouhottaa kosmisella soramontulla ja antautua sekundaxenomorphin kiihkeään suudelmaan – mikä sekin tosin vesitetään pliisulla salamaleikkauksella. Mikä idea niitä tyylirikkoisia kauhuelementtejä oli väkisin tunkea mukaan, jos yleisöltä sitten kuitenkin riistetään mahdollisuus riehaantua hurmeesta täysin palkein?

1,5/5

Imdb

Elonet

Wikipedia