keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Ed Wood (1994)


Yhdysvallat

Produktioidensa kalkkunaisuudella jälkipolvien sydämiin jäänyt yhdysvaltalainen sotasankari, kirjailija ja elokuvantekijä Edward D. Wood jr. sai vuonna 1994 postuumin kunnian olla huomion keskipisteenä parituntisessa luomisen tuskaa tarkastelevassa draamakomediassa. Vuosien 1953-1959 väliset tapahtumat keskittyvät kolmen Woodin uralla keskeisen teoksen (Glen or Glenda, 1953; Bride of the Monster, 1955; Plan 9 from Outer Space, 1959) syntymään; kyseiset ohjaukset olivat miehen ensimmäinen, taloudellisesti kannattanein ja tunnetuin.

Varsinaisesta elokuvanteosta (tai –tekemättäjättämisestä) juonessa on kyse lähinnä tapahtumakehysten verran, fokuksen asettuessa auteurin ihmissuhteisiin – halpojen digikameroiden, netin kaltaisten levityskanavien ja paskaa palvovien fanikulttien aikakaudella saattaa unohtua, minkälaisissa realiteeteissa valkokankaan luovat nerot (ja Ed) kärvistelivät kultaisella viisikymmentäluvulla. Energinen, optimistinen ja sinnikäs roolihahmo-Wood välittyy tässä kehyksessä vankkumattomasti visioonsa uskovana, aikaansaannoksiaan sympaattisempana koheltajana, joka on sekä sokea virheilleen että kykenevä rääpimään jostain resurssit seuraavaa taidepläjäystä varten.

Ristiriita on kiinnostavasti heijastettu historiaan jääneestä ohjaaja-Woodista tarinassa kohdattavaan yksityishenkilö-Woodiin, joka samanaikaisesti tarvitsisi kipeästi apua elämänhallinnassa (laskut maksamatta, työ ei luista, nainen ei ymmärrä) ja toisaalta tuntuu hallitsevan sitä täydellisesti (töitä riittää, kuvaukset on varmistettu, nainen jumaloi). Woodin kaoottisten, lennossa improvisoitujen skeemojen kohtalona on olla ylä- ja alamäkeä koko matkan ajan – tosin ainoastaan elokuvan valottaman aikavälin verran.

Pyrkiessään löytämään tuotostensa valossa välttävästi suoriutuneen ihmisen elämästä jotain ihannoitavaa, viittaa elokuva varsin välinpitämättömästi Woodin ehtooelämään, johon (itse)kritiikittömän silmitön optimismi johti; elokuva asettaa tavoiteltavaksi omien visioidensa joustamattoman tavoittelemisen, mutta itse sankarin loppu asunnottomana alkoholistina sanomassa rupiseksi maskeeratun Johnny Deppin äänellä ”kyllä kannatti” jää yleisöltä näkemättä. Varauksetta ideaaleihinsa uskova käsikirjoitus tuntuu tältä osin perustuvan enemmän fantasiaan kuin tositapahtumiin typistämällä vapauteen sidotun vastuun merkityksen yhteen virkkeeseen varsin epädramaattisessa, tekstimuotoisessa epilogissa.

Siinä missä elokuva sanoo Woodin itse asiassa onnistuneen epäonnistumalla, esittää se tämän kai tunnetuimman yhteistyökumppanin Bela Lugosin tosielämää kurjemmassa valossa. Viimeisinä vuosinaan kipulääkkeistä vieroittunut, viidennen nuorikkonsa vihille vienyt kauhulegenda on elokuvassa hylätty eksentrikko, joka tappaa aikaansa punkkaamalla arkussa ja vetämällä morfiinia. Woodin ja Lugosin välinen suhde vinoutuu ajan kuluessa yhä alisteisemmaksi, päättyen lopulta melko härskiksi hyväksikäytöksi. Tosin vaikka Wood vetoaakin hiipuneen tähden rahantarpeeseen ja yksinäisyyteen, ovat tämän tarjoamat roolit vanhahtavuudessaan myös nostalgisia, korostaen Wood-tuotantojen arvoa enemmän työprosesseina kuin lopputuloksina – ja ollen samalla lähinnä yllämainittujen, käsikirjoittajien Woodiin yhdistämien piirteiden suitsutusta.

Käsikirjoituksen dramaturgisen laiskuuden rinnalla ohjaajana häärinyt Burton tekee parempaa jälkeä. Sujuvasti rytmitetty kerronta etenee varsinkin ensipuolituntisen kiinnostavasti (ei vähiten Deppin ja Martin Landaun kemian takia), joskaan lopun antiklimaattisuudelle on ollut paha tehdä oikein mitään. Tiiviin aloituksen jälkeen tahti uhkaa hieman hiipua, itse elokuvauksesta kertovan osuuden ollessa saman kaavan variointia – Wood kohtaa omiin rahoihinsa kyllästyneen tahon, saa ylipuhutuksi tämän, nappaa tiimiinsä mukaan jonkun roskasta riehaantuneen esihipsterin (varsinkaan Criswelliä ei voi oikein muuten luonnehtia), kuvauksissa on olevinaan hässäkkää, Wood kiistää hässäkän olemassaolon, Lugosi ruinaa kesken kohtausta Woodilta ennakkoa irtonarkkeihin, elokuva on purkissa, järkiinsä tullut rahoittaja kalpenee kauhusta ja Wood lähtee upottamaan käsiään seuraavaan pökäleeseen – ehkä Edinkin olisi kannattanut elokuvamaailmassa suuntautua ohjauksen sijaan tuottajan tehtäviin.

Hillitty tragikomiikka sujuu mutkattomasti, mutta pääsee oikeuksiinsa vasta Woodin ihmissuhde-elämää luotaavissa jaksoissa, joissa vaihtelevuutta on enemmän ja ylä- ja alamäet tuntuvat todellisemmilta – Woodin hahmon ympärille rakennettua show’ta ei jaksaisi seurata näin hyvin ilman Deppin idealistisen turjakkeen tulkintaa, sillä varsinkin tämän naisystävät on luonnehdittu melko yksiulotteisina karikatyyreinä, vaikkeivät Arquette tai Parker omassa kapeassa liikkumavarassaan erityisemmin tyrikään. Fiktio-Belaa tulkitsevan Landaun ohitse tuntuvat menevän sivuosissa niin Bill Murray kuin ruudulla piipahtava Bill Star, mahdollisesti Landaulta odotetun ylinäyttelyn vuoksi, jolloin ero näyttelevän ja vapaalle vaihtaneen Lugosin välillä hämärtyy.

Visuaaliselta puoleltaan melko poikkeukselliseksi ohjaajansa filmografiassa (sittemmin) osoittautunut teos on ajankuvassaan onnistunut studiolavasteita, angorapaitoja ja karmaisevia kumikalmareita myöten. Kunnianhimottomassa juonessa on viihdyttävät hetkensä, joskin se jättää muille, onnistuneille osa-alueille liikaa paikattavaa.

3,5/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti