Why Don't You Play in Hell? (2013)

Jigoku de naze warui
Japani

Oli tuotteliaan Sion Sonon filmografiasta mieltä mitä hyvänsä, onnistuu mies toistuvasti pitämään pallot ilmassa polveilevalla tarinankerronnalla jonglööratessaan. Niin tämän Why Don’t You Play in Hellinkin? tapauksessa, jossa tapahtumat tuovat yhteen keskenään nokittelevat yakuzaklaanit, näitä tarkkailevan virkavallan, aggressiivisesti angstaavan ex-lapsitähden maksettuine deitteineen sekä leffakultin.

Jälkimmäistä kirjoittaessa ei siis ollut tarkoitus kirjoittaa kulttileffa, vaan kyseessä siis tosiaan on elokuvantekoon hurmoshenkisesti suhtautuva Fuck Bombers, joiden päämääränä on saada aikaiseksi vaikka sitten vain yksikin kokopitkä, kunhan siitä tulee sitten maailman paras. Tavoitteet kun on korkeat, on niiden saavuttamisessa kestänyt jo vuosikausia, mutta sitten eräänä iltana, yllämainitun mukaisesti, tarjoutuisi tilaisuus tehdä tiukalla aikataululla aikalailla autenttinen toimintaelokuva sillä reunaehdolla, että pääosassa nähtäisiin tuottajana hääräävän gangsterin tytär Mitsuko.

Sonon 15 vuotta aikaisemmin toteutumatta jääneeseen käsikirjoitukseen perustuva Why Don’t You Play in Hell? on yhtaikaisesti sekä toimintafarssi että metaelokuva sellaisen tekemisestä. Kuvasto vilisee viittauksia muuhun taiteenlajiin¹ ja jos sanomaa haluaa hakea, lienee se elokuvanteko sydämellä, vastoinkäymisestä huolimatta. Voisihan sitä hioa kunnollisen käsikirjoituksen, treenata näyttelijöitä ja opettaa kuvausryhmällekin edes alkeet ammatista, muttei se välttämätöntä ole.

Tunnetta yli taidon ylistävän asenteen kannalta naseva symboli on ohjaaja Hiratan Cannesin ja Oscarin sekoittava paita (tai sitten kyseessä on joku ironinen läppä). Viesti menisi paremmin perille, jolleivat bombersit vaikuttaisi fanaattisuudessaan sympaattisten outsider-taiteilijoiden lisäksi vähän todellisuudesta irrallaan olevilta arroganteilta urpoilta. Tulee mieleen Terror Firmerin (1999) tai Cecil B. Dementedin (2000) indiejihadistit. Järjen valona pilkahtaa melkein-toimintastara Sasaki, jonka turhautuminen kulminoituu rahoittajien puutteessa trailerin asteelle jämähtäneeseen samuraieepokseen.²

Juoni on alussa mainitun mukaisesti sonomaisen rönsyilevä, joskin vaiherikkaudelta syö tulivoimaa hetkittäinen kohtausten ylimittaisuus ja dialogin junnaus. Toisaalta näissä hetkisissä korostuu leikkauksen vimma, ja ainakin allekirjoittanutta iski eräiden otosten silkka omituisuus. Tekniikkapuolella eniten tökkii ainutlaatuisia elokuvakokemuksia peräänkuuluttavan ajatuksen kanssa ristiin menevä digitaaligore, joka massaluontoisuudessaan ei nimenomaan tehnyt syvempää vaikutusta, kunhan soljui yhdentekevänä (joskin runsaslukuisana) ohi.

Täyteen ahdetussa leffassa sankaripariksi tarkoitetun Mitsukon (Fumi Nikaido) ja tämän mukaan sattuman kautta tarttuvan Kojin (Gen Hoshino) suhde tuntuu vähän kiirehdityltä. Nikaido heittää osansa menevällä ärhäkkyydellä, mutta rooliinsa selkeän yli-ikäinen Hoshino jättää vähän oudot vibat. Mitsuko tuntuu muutenkin vetoavan itseään vanhempiin miehiin, tämän isän kanssa alamaailman herruudesta kilpailevan Ikegamin (itselleni aikoinaan Sabun ohjauksista mieleen jäänyt Shinichi Tsutsumi) suhtautumisen ollessa, no, tulkinnanvarainen. Jos laskee loppupuolen vauhkoimmat ylilyönnit sen farssipuolen piikkiin, on Tsutsumin esitys yhteismitallisesti karismaattinen, tragikoominen ja karmiva.

Ihan hauskahan tämä oli, mutta on ohjaaja yltänyt huimempiinkin sfääreihin.

3/5

Imdb
Wikipedia

¹Esimerkiksi puvustuksessa on kaikuja niin Game of Deathista (1972) kuin Lady Snowbloodista (1973) – vaiko oikeammin samoista aihioista ammentaneesta ekasta Kill Billistä (2002)?

²Mikko Koiviston mukaan kyseessä olisi Sonon ja Sasakia näyttelevän Tak Sakaguchin välinen vitsi, traileri kun kuulemma perustuu näiden rauenneeseen chambaraprojektiin.