perjantai 9. marraskuuta 2012

Judge Dredd - tuomari (1995)




Judge Dredd
Yhdysvallat

Mustasta komediasta ja ihmiskehon runtelemisesta ironisella otteella menestysreseptin löytänyt sarjakuvasankari Judge Dredd on 17 vuoden jälkeen palannut valkokankaalle meilläkin erikoisnäytöksensä teattereissa saaneen Dredd 3D:n (2012) muodossa. Sain tästä innoituksen hakea jälleen kerran riman matalinta kohtaa, ja iskeä hampaani lukuisissa silmissä hahmon tuotteistamisen synkimpänä aallonpohjana näyttäytyvään, itsensä Syltyn tähdittämän ensifilmatisointiin.

Monelle fanille raina tuntuu olevan seuraavana sielunvihollisesta sen kaanonia kumartamattoman asenteen johdosta, ja aloitusta lukuun ottamatta väite pitääkin paikkansa; ydinsodasta selvinneet ihmiset ovat kerääntyneet mega cityiksi kutsuttuihin miljoonakaupunkeihin, joissa järjestystä ylläpitävät poliisin, tuomioistuimen ja pyövelin työttömäksi tehneet tuomarit. Näistä eräs nimekkäimmistä on Joseph Dredd, joka on saavuttanut mainetta ankarana, mutta aikaansaavana lainvalvojana. Nämä ominaisuudet tulevat selkeästi ilmi jo ensimmäisen parikymmenminuuttisen aikana, kun Dreddin johtama esivalta tukahduttaa yhdessä megakaupungin lukemattomista lähiöistä puhjenneen sodan – kapinoitsijat pistetään kyllä matalaksi ja alueellinen järjestys palautetaan taas joksikin aikaa, mutta samaan syssyyn lyödään maksimirangaistusta siviilille, joka tulitaistelua kartellessaan tuli tärvelleeksi yksityisomaisuutta. On tietysti mahdollista, ettei kyseessä ole sittenkään kritiikki sankarin toimintaa kohtaan, siviiliä kun esittää Rob Schneider, joka on (tämänkin) osasuorituksen valossa syyllistynyt ainakin johonkin.

Oli miten oli, aloituksen jälkeen elokuva alkaa ottaa huomattavampia taiteellisia vapauksia lähteistään. Esimerkiksi Dreddin asemaa fanaattisena vallan vahtikoirana on aikaisemmin tavattu alleviivata siten, ettei tämä koskaan riisu kypäräänsä - leffassa pömpeli otetaan päästä ensimmäisen tilaisuuden turvin. Olisihan se tietysti ollut tuottajilta pöljää ensin maksaa Stallone kassamagneetiksi ja sen jälkeen kätkeä äijän naama elokuvan koko kuluksi, mutta nyt näyttelijän ja hahmon yhdennäköisyys menee hukkaan. Olisikin kai kohtuullista puhua varsinaisen Dredd-leffan sijasta Syltty-leffasta, jonka käärepaperina on sattunut tällä kertaa toimimaan tämän näköinen fantasiamaailma.

Siinä missä esikuvan sokea usko yksilöön yliolkaisesti suhtautuvaa järjestelmää kohtaan oli parhaimmillaan nerokkaasti kolkkoa satiiria, on se elokuvan kuohitulle herkistelijälle ongelma, jota tämän täytyy ruveta murehtimaan tultuaan järjestelmän pettämäksi - väkisinkin tulee mieleen juonenkäänteen myötä identiteettikriisiin luhistuva Stallone, joka vaatekerraltaan muistuttaa tuomaria, mutta reaktioltaan on tämän vastakohta. Batmanin kaltaisiin suuremman kokoluokan sarjakuva(-anti)sankareihin verrattuna Dreddin tarinaa on vuosien varrella tulkittu ja varioitu paljon niukemmin, jolloin käsitys kaanonistakin on huomattavasti tiukempi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Judge Dredd voisi olla viihdyttävää scifitoimintaa. Lasersinkoja, liituritakaa-ajoja, tappajakyborgeja, maailmanlopunaseita ja muuta genren vakiokalustoa toki löytyy, mutta ei erityisen mieleenpainuvasti. Itse juoni on melko mitäänsanomaton kertomus suoraviivaisesta pyssysankarista pelastamassa maailmaa suuruudenhulluilta kieroilijoilta, joskin sarjakuvan juonijatkumoista napatut, tällaisenaan irralliset elementit ovatkin ensibongauksen aikana hauskoja. Näiden elementtien ollessa mitä on, nousee elokuvan parhaaksi ominaisuudeksi sen ylenpalttinen dramaattisuus, mikä heijastuu mahtipontisessa musiikissa, teatraalisessa lavastuksessa ja varsinkin ylilyövässä näyttelijäkaartissa, jossa Stallonen ohella Max von Sydowin ja Jürgen Prochnowin kaltaiset ansioituneet tekijät käyvät nolaamassa itsensä. Stallonen suorittaessa tämän veljeä näyttelevän Armand Assanten kanssa shakespearemaiset mitat saavuttavaa dialogia uskollisuudesta, hyveellisyydestä mutta ennen muuta OIKEUDESTA oli vähällä, ettei allekirjoittaneen vatsalihaksisto olisi vallitsevan todellisuuden tavoin revennyt kahtia. Oikeastaan ainoa, joka ei synnyttänyt katsomossa huvittuneisuutta oli Syltyn sidekickinä toheloiva Schneider.

Sarjakuvan faneille Judge Dredd - tuomari on vähän sama kuin Jyllands-Postenin pilakuvat muslimeille, mutta persoonattomana normimättönä elokuva menettelee. Stallonen ysärin alkupään filmografiassa Judge Dreddin vastinpariksi olisi kiinnostavaa ottaa sitä pari vuotta vanhempi Demolition Man (1993), jossa miehen on niinikään vapautettava ihmiskunta dystooppisesta asioiden tilasta. Siinä missä Dreddin tulevaisuuskuvan epämiellyttävyys johtuu viranomaisten autoritaarisuudesta ja väkivaltaisuudesta, on Demolition Manissa syynä samojen tahojen konsensushakuisuus ja sovittelevuus, ns. futuristinen ruotsalaisuus. Niin tai näin, aina väärinpäin.

2/5

Imdb

2 kommenttia:

  1. Visuaaliselta kannalta Judge Dreddissa on moniakin asioit ajoista pidän. Univormut näyttävät hyvältä, kaupunki on tyylillä toteutettu. ABC-soturi on ältsin makee ja muutoinkin pidän siitä miten elokuva näyttää tarpeeksi sarjakuvalta, olematta kuitenkaan täysi kopio. Eikä minulla ole oikeasti mitään Stallonen valintaakaan vastaan, mutta Dreddiltä hän näyttää vain kypärä päässään ja ilman sitä, saati univormuaan Stallone on vain joku Jack Power joka taas kerran pelastaa maailman. Joten vaikka itsekin pidän ymmärrettävänä mainintaasi siitä, että tottakai jos Stallonen kaltainen stara palkataan tälläiseen leffaan, ei hänen kasvojaan voida pitää piilossa, mutta kun olisi vain pitänyt.
    Joten jos Dredd olisi pitänyt kypäränsä päässään ja elokuvasta olisi poistettu se koominen sidekick, eli eristyskuutioon loppuiäkseen kuuluva Rob Schneider, olisi elokuvalla ollut enemmänkin annettavaa kuin loistava epäonnistuminen.
    Tosin vaikka elokuva olisi toteutettu millä sävyllä tahansa, niin Stallonen valinta Dreddiksi olisi herättänyt edelleen vastustusta faneilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten tuossa totesin, tämän katsominen jotain sarjakuvasta tietävälle on varmaan helpompaa, kun sen mieltää ensisijaisesti keskinkertaisena sylttyactionina ja vasta toissijaisesti sovituksena - vähän niin kuin Dredd-naamiaisina. Tämä ajatushan nimenomaan mairittelee elokuvan hyviä puolia, eli barokkisen runsaasta scifisilmäkarkkia. ;)
      Periaatteessa puollan Schneiderin terminoimista mistä tahansa filmistä, mutta eipä toisaalta Dredd itsekään ole humorististen hanslankareiden yläpuolella - esimerkiksi Schneiderin roolihahmon kaimahan oli enemmän tai vähemmän koominen sivuhahmo The Day the Law Died! -jatkotarinassa.

      Poista