Iron Sky (2012)

Rautataivas
Australia, Saksa, Suomi

Kuun pimeällä puolella värjöttelevät natsit saavat vuonna 2018 pitkästä aikaa vieraita, kun kuulentojen viisikymmentävuotispäivää juhlistavat yhdysvaltalaiset (mukaan lukien jatkokautta kärkkyvä presidentti) lähettävät afroamerikkalaisen PR-mies James Washingtonin kiertolaiselle patsastelemaan. Kansallissosialistit kiinnostuvat tunkeilijan muassaan tuomasta, tuomiopäivän aseet täydentävästä nykytekniikasta ja päättävät SS-pamppu Adlerin johdolla lähteä noutamaan lisää rakennuspalikoita Wunderwaffeihinsa. Oppaaksi shanghaiatun Washingtonin ohella mukaan päätyy kuusiirtokunnan aatteellisesta kasvatuksesta vastaava Renata Richter, jonka vilpitön usko Telluksen turmeltuneisuuteen ja kansallissosialismin tervehdyttävään vaikutukseen joutuu koetukselle opettajan päästessä ensi kertaa tarkastelemaan Maan ali-ihmisiä.

Tekijöiden tavoin oletan itsekin yleisön olevan jo ennalta tietoinen Iron Skyn juonesta – haipakkaa käynnistyvä tarina lähtee saman tien esittelemään henkilöhahmot, näiden tavoitteet ja niiden saavuttamista rajoittavat haasteet. Ensimmäisen puolituntisen jälkeen, retkikunnan palatessa isovanhempiensa kotimaailmaan, meno kumminkin lässähtää veltohkoksi yhdistelmäksi törmäilyä ja pinnallista satiiria, joka on sekä nähtyä että tulevaa ajatellen irrallaan kokonaisuudesta, vaihtoehtohistorian (ja salaliittoteorioiden) klassikkoon ynnä henkilövetoisuuteen nojaavasta scifistä. Sohimisesta huolimatta tyylirikkoisuus lopulta johtaa johonkin, kun Maan-harharetkiltä päästään takaisin sen kiertolaisen kerronnalliseen vaikutuspiiriin.

Käsikirjoituksen pyrkimys kompromisseihin tulee esiin yksittäisten kohtausten irrallisuutena, melkeinpä tarpeettomuutena. Kampanjatoimistoon sijoitettu, Youtube-kansalle aukeava raivoamissessio ei ole pressan imagoahdinkoa tai Perikato (2004) -vitsiä kertoessaan tasapainossa, kahden elementin ampuessa toisiaan nilkkaan. Seikkailuelokuvaan ympätty satiiri onkin lähinnä osoittelevaa, oivaltamatonta johtajien (paradoksaalisella) tyhmyydellä ja oveluudella öhöttelevää löysäilyä.

Pahiten mennään metsään yhtä alaskalaista paikallispoliitikkoa irviessä, jenkkien presidenttipelissä liberaaleja ärsyttävät hörhöt kun ovat sittemmin vaihtuneet (voi roolihahmo tosin olla kaukonäköisyyttäkin) ja vitsien ollessa poliittisten puujalkojen kliseitä. Komiikka olisi purrut paremmin jos oltaisiin keskitytty enemmän elokuvan absurdia tyyliä paremmin noudattaviin heittoihin, kuten avaruusalukseen vaivihkaa leviäviin rikkaruohoihin tai laittomuuksia segwaysta käsin ehkäisevään poliisiin.

Kertomuksen mäkisyyden lisäksi ohjaaja Vuorensola ei täysin tunnu tietävän, mitä tekisi pätevöityneelle näyttelijäkunnalle. Udo Kier saatika sitten Götz Otto eivät nouse hitleröinnissään kunnolla lentoon, Otton suorituksen muuttuessa elokuvan loppupuolella roolin vaatimasta mahtipontisuudesta silkaksi ylinäyttelemiseksi ohjaajan aliohjatessa. Kokonaisuutta ajatellen Julia Dietzen osa Richterinä on elokuvan paras, lähinnä näyttelijättären itsensä ansiosta. Ilman saksattaren estotonta heittäytymistä idealistisen ja naiivin natsin osaan jäisi hänkin monessa kohtauksessa pelkästään tuijottamaan kameralle, jos se ohjaajasta riippuisi.

Arvioidessa on kuitenkin hyvä muistaa tekijöiden olevan loppujen lopuksi ällistyttävällä tilaisuudella siunattuja harrastelijoita. Yllämainitut viat eivät kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että indie-elokuvana Iron Sky on epäilemättä onnistunut tavoitteessaan tarjota selkeästi rajatulle kohdeyleisölleen jotain vallitsevista trendeistä erottuvaa. Palolla koottu kengännauhabudjetin rupeama muuttaa rajoitteensa vahvuuksiksi eritoten steampunkia anteliaasti tarjoavalla visuaalisella puolella, jossa kaikki univormuista ufoihin näyttää persoonallisella tavalla hyvältä. Varsinkin finaalin salamasodasta postmoderniksi meritaisteluksi äityvä avaruusooppera näyttää paremmalta kuin moni tämän vuoden isompi, tunteettomasti väkerretty rymistely.

Itse natsejakin käsitellään ennen kaikkea esteettiseltä pohjalta, rotuoppien, militarismin ja johtajakultin ollessa esillä ennen kaikkea tyylin ehdoilla, jolloin kenties elokuvaviihteen tehokkaimmin lypsetyt pahikset esitetään omaperäiseltä kantilta. Toisin kuin elokuvan nykypäivää koskevan ivan tapauksessa, kolmanteen valtakuntaan viitataan huomattavasti hienovaraisemmin ja ilkikurisemmin, Aatun Wagner-obsessionkin ollessa koko ajan näkyvillä muttei vaivaannuttavasti alleviivattuna. Tuskin Laibachiakaan sattumalta on saatu tähän säveltämään.

Töksähtelystään huolimatta Iron Sky pitää sisällään enemmän hyviä kuin huonoja puolia. Uskoisin omaperäisen ja vaikuttavan tyylin maksavan itsensä takaisin ja tekijöiden pääsevän vähintään omilleen. Silti itse valmista tuotetta kiehtovampi on sitä edeltänyt prosessi.

2/5

Imdb

Elonet

Wikipedia