Commando (1985)

Tyyssa on vanginnut elokuvan hengen täydellisesti.

Yhdysvallat

Keväällä 1985 John Rambo teki toista tulemistaan, ja verisen menneisyytensä kanssa jaakobinpainia (roppakaupalla porukkaa lahtaamalla) käyneen supersotilaan kassamenestys sai Sonyn kilpailijat kiiruhtamaan samoille apajille. Alkujaan Commandon käsikirjoitus olikin Gene Simmonsille ja sittemmin Nick Noltelle tarjottu stoori tappamiseen kyllästyneestä Mossadin agentista, jonka oli pakon edessä palattava juurilleen, mutta kummankin ukon kieltäydyttyä päätyi tuotantoporras tarjoamaan pääosaa Arnold Schwarzeneggerille, jonka filmografia vielä tuohon aikaan käsitti lähinnä terminointia ja barbarismia. Commando olikin Arskan valkokangasuralle käänteentekevä piristysruiske, sen sisältämien elementtien määritellessä voimakkaasti paitsi pääosittajansa leffojen, myös koko kasaritoiminnan suuntaviivoja.

Taustatarinassa koti-isäksi jättäytynyt kommandomies John Matrix joutuu palaamaan aktiivipalvelukseen, kun tämän aiemmin syrjäyttämä banaanivaltion junttajohtaja Arius sieppaa tämän Jenny-tyttären – Matrixin pitäisi käydä annetun aikarajan sisällä pistämässä uusi valtionpäämies päiviltä tai tälle Ariuksen lailla kaunainen palkkasoturi/Freddie Mercury –imitaattori Bennett fileroi Jennyn. Matrix toteaa tarjotut vaihtoehdot paskoiksi ja lähtee konnien perään, ottaen pakkovärväyksen turvin avukseen tielleen osuneen lentoemäntä Cindyn.

Yksinkertaisuudessaan yllätyksetön mutta stemmaava juoni kuljettaa Matrixia koitoksesta toiseen ilman, että kokonaisuudessa maistuisi aavistuskaan joutokäyntiä. Paitsi etenemistahdin trimmaamisessa onnistunutta leikkausta, käy tästä asiasta kiittäminen myös kasarijuustomaestro Mark L. Lesterin pelisilmää. Edes arskaleffojen mittapuulla tässä ei ole mitään rahtusenkaan syvällistä (ja musatkin ovat melko mitäänsanomatonta pimputusta), mutta toteutus on niin taidokkaasti kieli poskessa että mahdotonhan tämän inhoaminen olisi. Takaa-ajoissa on kiperyyttä, ammuskelussa räjähtelee pihtailematta petrollia ja turpakeikoissa roiskuu irtoraajoja siinä missä räkää.

Matrix on sittemmin Schwarzeneggerille kokolailla vakiintunut roolihahmo, tylsänleppoisasta elämästä nauttiva mutta tarpeen vaatiessa tiukkaan tylytykseen kykenevä THE äijä – Matrix on tästä niin esimerkinomainen juuri siksi, että kyseinen alter ego oikeastaan keksittiin Commandoa varten. Ja toisaalta siitäkin syystä, että tässä arkityypissä on (ainakin kuulopuheiden mukaan) varsin paljon Arskan omaa persoonallisuutta – mikä ei kuulosta lainkaan epäuskottavalta huomioiden, että Schwarzeneggerin suoritus tapaa perustua enemmän jämerään lavakarsimaan ja tilannetajuun kuin ammattimaiseen näyttelyyn. Ranteenpaksuiset sikarit eivät vielä ole tulleet mukaan, mutta one-linerit kestävät vertailussa kyseisen taiteenlajin myöhemmillekin virstanpylväille. Kaikki tyynni, mies sai sauman toimittaa valkokankaalla muutakin kuin Skynetin tai John Miliuksen äänitorvea, ja käytti tilaisuuden nähdäkseni hyvin.

Vaikutelmaa Matrixin väkevyydestä rakennetaan paitsi pääosittajan kiistattomista ulkoisista avuista, myös övereillä tehosteilla; äijä kanniskelee lungisti uittotukkia olallaan, paiskoo puhelinkoppeja kaaressa ja kuittaa kranaatinsirpaleetkin pelkkinä pintanaarmuina. Jännitysmomentin voisi tietysti väittää kärsivän siitä, ettei pataljoonallinen ammattisotilaita osu hajareisin kirkkaassa päivänvalossa patsastelevaan ukonjärkäleeseen, mutta tuskin kukaan näitä katsoo odotellen, milloin Arska päästää kylmän pierun. Mielestäni Matrixista kaartavat luodit ovat osa Commandon camp-aspekteja, joissa iso osa sen viehätyksestä nähdäkseni lepää (ja suuri syy, minkä tähden se kestää kulutusta paremmin kuin eräät ryppyotsaisemmat aikalaisensa).

Sillä koko leffan läpäisee tuskattomalla ja anteeksipyytelemättömällä tavalla aallollinen machouden henkeä. Kidnappaajanilkki lekottelee teikäläisen lukaalissa ja luulee voivansa vielä päsmäröidä? Nappi otsaan! Autosta on särjetty akku? Mäkistartin paikka! Perse ei mahdu istuimelle? Repäise se (siis se istuin) helvettiin! Pitäisi murtautua asekauppaan (lasten vuoksi ofc)? Tiirikat on nynnyille, ei muuta kuin etuovesta puskutraktorilla jotta naapurikaupunginkin kytät huomaa! Testosteronihumala suitsii mielentilaan, joissa Arskan orkesteroimaa joukkotuhontaa seuraa rentoutuneessa, vapautuneessa ja hurmoksellisessa hengessä.

Mitenkään kiistämättä, etteikö tässä oma osuutensa olisi myös loistavasti hahmotelluissa pahiksissa – David Patrick Kelly ja Bill Duke ovat välivastuksina kumpainenkin omassa elementissään, Kelly luihuna niljakkeena, Duke kuumottavana kaapinkokoisena pahaperseenä. Vernon Wells on Bennettinä käsittämättömän toimiva Matrixin vastapari, äijän tärähtäneisyyden heijastuessa selkeäsanaisesti niin käytöksessä kuin vaatekerrastossakin. Ainoastaan Dan Hedaya on jokseenkin mitäänsanomaton Ariuksena, ja ei voi kuin harmitella että rooliin alkujaan kaavailtu Raul Julia tuli studiopomojen sivuuttamaksi. Muusta roolituksesta kehaistakoon ylilyövää Rae Dawn Chongia, jolla on Cindyn roolissa yllättävän itsenäinen naispääosa siihen nähden, kuinka läpeensä miehinen elokuva on – tämän hahmo onkin lähempänä koomista apuria kuin sankarin riiattavaa.

Matrix ei pahemmin edes vokottele sattuman kautta mukaan päätynyttä voivottelijaa, vaan lentoemon pysyminen matkassa johtuu pikemminkin tämän monilahjakkuudesta – hallussa ovat niin vesitasot kuin kranaatinheittimetkin. Oikeastaan kumpikaan elokuvan naisrooleista ei ole mukana kiintiön vuoksi, Cindyn avustellessa koomisesti ja Jennyn ollessa sankarin hädänalainen lapsi (luultavasti Bennett olisi huolinut panttivangiksi John Juniorinkin). Tämmöinen naisosien luontevuus ei kasaritoiminnassa ole mikään itsestäänselvyys, ja tiettyjen ennakkoasenteiden kanssa pätkää katsova voi vetää siitä vääriä johtopäätöksiä.

…Siis että kun leffan kiintiömontaasissa Arska pistää remmit ylleen ja maalit naamalle (eli laittautuu sen sijaan että vaikka lataisi pyssyjä tai hakkaisi pakasteruhoja), leffan huippukohdassa lukemattomien miesten aseet laukeavat Matrixin öljyttyjen muskeleiden edessä ja toistuva vastustajan lopettamisliike on tämän seivästäminen johonkin pitukalaiseen ja lopuksi käskytetään nahkaan viehtynyttä viiksiniekkaa pitämään hauskaa upottamalla terä mieheen, jonka poikkeuksellisuudesta viiksiniekka on vähän aikaisemmin pitänyt tunteellisen monologin ja kun siinäkään ei ole muuten kuin symbolisesti mitään järkeä, että seinään heitetty putki alkaa ruikata höyryä ihan kuin-

…Mutta se kertookin lähinnä kyseisten katsojien lapsellisuudesta ja/tai taantumuksellisuudesta.

Summaten, Commando on paitsi kulutusviihteenä silkkaa ikivihreää, myös koulukirjaesimerkki vuosikymmenensä loisteliaasta toiminta-annista. Jos ei ole tyylilajiin vielä perehtynyt, niin tästä on hyvä alkaa ja jos tämä on jo nähty, niin katsokaa vaikka uudestaan. Loupttoman kiehtovan pöljä pätkä.

5/5

Imdb
Elonet
Wikipedia